Pelonaiheita
Joskus elokuvien ja kirjojen pelottavimmat kohdat jäävät mielen lokeroihin vuosikausiksi. Alla on joitakin poimintoja omasta pelkovarastostani.
1. Ronette Pulaskin herääminen koomasta Twin Peaks-televisiosarjassa. Nykyään minä tiedän tarkkaan, mitä kohtauksessa tapahtuu mutta pelkään tästä huolimatta sen katsomista yhä.
2. Manaaja on synkkätunnelmainen elokuva, joka pelaa kristinuskon myyteillä. Kirjaimellisesti pirullisen pelottava filmi.
3. Hohto on Stephen Kingin kauhuromaani, jonka elokuvasovituksessa kielletystä huoneesta löytyy nainen. En kerro kohtauksesta enempää siltä varalta, että ette ole nähneet sitä.
4. Paranormal Activity menestyi elokuvateattereissa niin hyvin, että filmi on saanut useita jatko-osia. Sarjan ensimmäinen osa on elokuvista paras ja pelottavin katsomiskokemus.
5. The Walking Dead-televisiosarja asettaa tavalliset ihmiset ylivoimaiselta tuntuvan päättymättömän haasteen eteen. Pelottavan realistinen ajatus ja harkittu toteutus.
Pelko
Yksi kaikkia rikos- ja jännitystarinoita yhdistävä tekijä on pelko. Joskus me pelkäämme, että päähenkilölle tapahtuu tarinassa jotakin. Joskus me taas pelkäämme sitä, ettei päähenkilölle tapahdu jotakin, mitä hänelle pitäisi mielestämme tapahtua. Ehkä useimmin lukija ei edes tiedä mitä pelkää. Tuntematon ja pimeä ovat pelottavia siinä missä aistein havaittavissa olevat uhat - usein jopa pelottavampia.
Pelko on läsnä myös Kuolleen miehen asennossa, mutta olen pyrkinyt kirjassa lähestymään tunnetta ikään kuin alhaalta päin sen kasvusuunnasta. Usein etenkin kauhuelokuvissa näytetään pelko 'auenneena kukkana', joka on käytännössä esimerkiksi kirkuva nainen syrjäisessä autiotalossa.
Todellisuudessa pelko on paljon useammin nupullaan oleva hiljainen tunne. Jos samainen naishenkilö olisi mukana Kuolleen miehen asennossa, hän olisi ennen syrjäiseen autiotaloon joutumistaan ehtinyt jo pelätä sitä, etteivät rahat riitä viikonlopuksi ruokaan tai sitä, että hänen puolisonsa käyttää liikaa alkoholia ja on sen takia kroonisesti masentunut. Hän pelkäisi myös tehdä elämässään erilaisia valintoja, koska hänestä tuntuisi, että ne ovat enemmän asioita poissulkevia kuin mitään mahdollistavia. Nainen olisi myös tarpeeksi fiksu tajutakseen, ettei kukaan kuule hänen ääntään, vaikka hän kirkuisi autiotalossa mikrofoniin.
Joskus tuntuu siltä, että etenkin rikoskirjallisuudessa tietyt henkilöhahmot esiintyvät usein tarinassa vain, jotta kertomuksen mielipuoliselle pääroistolle saataisiin enemmän uhrattavaa. Toisaalta esimerkiksi ajatus siitä, että videopelien käsikirjoitettu keinotodellisuus ja oikea sodankäynti ovat sotilaiden mielestä kokemuksina yhä lähempänä toisiaan, on lopulta aika pelottava. Silti asiasta on turha syyttää vain tietokonepelejä, kuten toisaalla tällä sivustolla esitän.
Zombiesarjoissa elottomat, hitaasti raahustavat olennot edustavat joidenkin mielestä itse asiassa sitä pelkoa, jota ihmiset tuntevat elämässään omaa voimattomuuttaan kohtaan. Kumpaa me oikeastaan pelkäämme rikostarinoissa enemmän: epäinhimillisyyttä ja pahuuden supervoimia vai sitä, että joku tarinassa käyttäytyy kuin me itsekin voimavaroiltamme rajallisina ihmisinä tekisimme?